Gastronomista moukkamaisuuttani kuvaa hyvin myös se, että voin syödä samaa ruokaa vuodesta toiseen. Yhtenä vuonna tein melkein joka ilta mannapuuroa, toisena italianpataa ja työkuvioissa olen jo vuosia syönyt lounaaksi porkkanalettuja tomaattitonnikalalla ja raejuustolla. Miksi muuttaa hyvää konseptia, jos se kerran TOIMII?

Nyt pienimmän kanssa kotona ollessa aloitan aamuni puolelta päivin aina samalla aamupalalla.  Se sisältää kaksi kokonaisena paahdettua täysjyväruisleipäpalaa (yhteensä siis 4 leipää), päälle tuorejuustoa, raejuustoa, paahdettua siemensekoitusta (kyllä, minä rähmäkäpälä todellakin paahdan aina kerralla pussillisen siemeniä pannulla noin viikon tarpeiksi), tomaattia, kurkkua, tuoreita pinaatinlehtiä, tuoretta basilikaa ja kruunuksi pannulla hyydytetty kolmen kananmunan valkuaismunakas. Ja tämä joka aamu. Yllätinkö??

Minun ateriakseni tämä saattaa kuulosta jo aika tyylikkäältä, mikä antaa ehkä toivoa kaikille muillekin tavisjunttiurpoille. Aamiaiseni on nimittäin jalostunut tässä kotona ollessa ajan kanssa ja nyt en enää osaa aloittaa päivää ilman sitä. Sillä pärjää hyvin iltaan asti, jolloin on sitten päivän kunnon ateria. (joka olisi aina melko samoldsameold, jos minulta kysyttäisiin….)

Etten nyt ihan leimaannu pyrskyrisnobiksi, romutan kaunista gastrosädekehää sillä white-trash-tosiasialla, että juon aamupalani kanssa light-colaa. Aika noloa, vai mitä? Mutta jos minulle ei olisi kaapissa kylmää äidin pikku (1,5l, grhm….) piilopulloani, olisin täysin vetämätön iltapäivisin. Koska kahviahan en ole oppinut juomaan.

Joudun todennäköisesti muuttamaan tätä turvallista kaavaa syksyllä, kun palaan töihin.  Luultavasti jatkan silloin pehmeällä laskulla, vauvanaskelin, kovin tutuilla porkkanaletuilla, jotka yhä/aina/ikuisesti verhoan tomaattitonnikala- ja raejuustohuntuun. Ei voi mitenkään olla terveellistä tehdä liian nopeita muutoksia elämässä, siitähän voi tulla shokkia, suolisolmua ja sen sellaista… vaarallista juttua.