Avainsana-arkisto: minäkuva

Olen kauniimpi kuin koskaan enää

Kroppani on materiaaliltaan melkoisen löllö. Reidet taitavat olla se löllöin osa ja sellaiset ne ovat aina olleetkin. Koska olen noin muuten normaalipainoinen, ihmiset eivät oikein ole uskoneet, kun olen sanonut reisieni ”lepattavan tuulessa.” Siksi olenkin näyttänyt ne. Jopa ravintolan pöydässä kerran. Ovat sitten uskoneet.

Joskus nuorempana yritin kuntoilemalla saada reisistäni kiinteän muodokkaat ja pyöräilin yhden kesän. Kyllä siinä lihaksia tuli, mutta siellä ne olivat sen löllön kuoren alla ja jalat näyttivät entistä paksummilta. Luovutin.

Sen jälkeen olen tehnyt ihanista löllöistäni tavaramerkin, onhan niitä kiva läpsytellä ja hölskytellä.  Ne ovat oikeastaan aika suloiset ja hauskatkin. Juuri sen verran huvittavat, että näin keski-ikäisenä ne enää lähinnä hymyilyttävät lempeästi. Jos minut haluaa, on otettava pehmoisena ja poimuisena, löllyteltäväksi.

On niitä kaikenlaisia muitakin ulkonäkökomplekseja kertynyt vuosien varsilla, kuten varmaan jokaisella, jopa maailman täydellisimmiksi arvotetuilla kaunottarilla. Liian lyhyet töpöjalat, rumat polvet, riippurinnat, kaksoisleukaa, liikaa hartioita, paksu kaula, ankannokka, liian leveä nenä… useimmat vain omassa päässäni, jotkut kiistatta tottakin. Huvittavinta oli, kun varhaisteini-iässä pidin öisin pyykkipoikaa nenän kärjessä, ettei se entisestään levenisi. Ja noh, totta puhuen minulla on hyvinkin kapea nenä. Ehkä se pyykkipoika tepsi. 😉

Vanhoja valokuvia selatessani ihmettelen, miten kaunis silloin olinkaan (paitsi ehkä 80-luvulla, jolloin KUKAAN ei ollut onnistunein otos itsestään….) ja miksen nauttinut siitä turhan murehtimisen sijaan. Toivoisin nuorten ihmisten ymmärtävän, kuinka kauniita he ovat juuri nyt. Sellaisenaan, pienine ”virheineen” päivineen. Täydellisyys on tylsää, inhimillisyys ja virheet luovat persoonan.

Ikä tuo armoa. Näin nelikymppisenä elämä omassa selluliittitemppelissä on jo hyvinkin mukavaa. Jalat on tehty käveltäviksi ja ne täyttävät liikkumisen minimivaatimukset. Vartalon tärkein tehtävä on jaksaa ja voida hyvin. Tässä iässä on jo myös aika varmaa sanoa, että ei se tästä nyt ainakaan enää parane. En halua katsoa nykyisiä kuviani kymmenen vuoden päästä ja manata haikailuun tuhlaamaani aikaa. Yhtä hyvin voin nauttia sen hetkisen kauneuteni kukkeudesta jokaisella käsillä olevalla hetkellä.